Juttelin vähän aikaa sitten siskoni kanssa puhelimessa.
Meidän puhelut on lyhyitä ja ymmärtäviä. Sisko on pienen lapsen äiti, joten hän on vähän aikaa siinä ja sitten kiireet vievät siskon. Ei se haittaa. Sisko on semmoinen joka tietää, sellaisen ihmisen kanssa kaikki tarpeellinen tulee sanottua.
Tämä lause on siskolta: ”Ne joilla on kova pää, saa yleensä ottaa elämänsä aikana eniten kolhuja. Muut ei sitä kestäis.” (Kiitos ja pahoittelut suorasta lainauksesta, sisko!)
Olin hyvällä tuulella koko päivän. Noilla sanoillaan sisko käänsi kurjimmat kokemuksemme voimamantraksi, kokeneen ihmisen hiljaisiksi vahvuuden sanoiksi. Meistä kummallakaan ei ole vielä kovin paljon ikää, mutta tajusin äkkiä, että olemme jo käyneet läpi monenlaista. Perheen mustat lampaat, seitsemästä tytöstä ne kaksi jotka tykkää tanssia.
Sitten oli toinen keskustelu, äitini kanssa.
Olin kotona käymässä. Lapset mekastivat tavalliseen tapaansa, ja äiti mietti, mitäkähän niistä mahtaa tulla isoina. Pärjäävätkö?
Eikö tästä perheestä oo tullut jo ihan järkeviä aikuisia, lohdutin.
Äiti kääntyi ihmeissään puoleeni. Mitä, ai järkeviä?
Ne sanat ja äänensävy. Avasin suuni selittääkseni, meidän elämässähän on paljon hyvää, mutta lopetin sitten häpeissäni. Miten kuvata ihmiselle tämän silmien edessä olevaa, silti näkymätöntä.
Ai niin, olin hetkeksi päässyt unohtamaan: kun puuttuu lestadiolainen ”sydämen usko”, on kaikki huonosti. Paha huono tyttö.
Ei se mitään. Ymmärrän tavallaan äidin ajattelutapaa, hän on oppinut sen totuutena ja ottanut sen mittapuukseen. Vakaumuksestaan huolimatta hän on tekemisissä kanssani, eikä ota näitä ajatuksiaan esille usein tai tahallaan. Äiti on rauhallinen ja maanläheinen ihminen, pidän hänestä kovasti. Juuri sen takia kai se vähän tuntuu.
Seuraavana aamuna pyöräilin töihin. Yöllä oli pakastanut, minulla on pitkä työmatka. Itkin vähän itseäni ja järkevää siskoani. Sitten pyyhin naamani villalapasen selkään.
Ne jotka lähtee, luopuu muiden mitoista. Niiden on koettava itse mikä on itselle oikea ja väärä tie, punnittava sydämessään mikä on ihminen.
Kovapäiset joutuu valitettavasti välillä poikkiteloin, ne ei opi heti, ei välttämättä ymmärrä kerralla. Mutta se on kouriintuntuvaa ymmärrystä, itse tehty, kosketusmuistissa. Se on myös tietoa että on joskus sattunut olemaan hankala ihminen juuri oikeassa kohtaa (itsen ja muiden hyväksi, perkele).
Siskon kanssa jutellessa tuntui kuin olisin hetken maistanut aikuisuutta.
Tuntemus on lämmittävä; ei vielä niin kuin vanha viini, ehkäpä enemmänkin kuin hyvä kupillinen kahvia pitkän työpäivän jälkeen. Kun kaiken keskeen onkin yhtäkkiä aivan tietty hetki, vieressä syksyn valo osumassa ikkunaverhoon. Sinä tiedät ja minäkin.
